Yleinen

Kilpaileminen osana harjoittelua!

Yritin, mutta ei se vaan ollut mun juttu. Kilpaileminen tietäen, ettei voi olla sielä kymmenen parhaan joukossa. Ei se vaan tuntunut miltään, ei hyvältä, mutta ei pahaltakaan. En vaan saanut siitä mitään irti. Olisin mielummin juoksennellut metsässä omin päin ilman muiden ihmisten tuomaa ahdistusta. Nauttinut luonnosta, pysähdellyt valokuvaamaan, sen sijaan että tuijotan metrin päässä olevaa selkää. Selkää joka liukastuessaan meinasi aiheuttaa polkuhörhöjen ketjukolarin. Aluksi ohittelin väkeä aina kun tilanne tuli, mutta lopulta kipujen alettua kyttäsin vain kelloa. Paljonko täällä vielä joutuu olemaan että pääsee pois. En nähnyt enään mitään syytä maksaa kotimaan kilpailusta, jos sinne ei mene kilpailemaan kärkisijoista ja saa sitä mahtavaa kilpailufiilistä. Voin juosta niitä reittejä harjoitteluna sitten omin päin. Ulkomaille kilpailuihin lähtö kuitenkin vielä kiinnostaa, erilaisten maisemien vuoksi.

Edellisessä lajissani, ratsastuksessa on seura-, alue- ja kansallinen taso. Olit itse tai hevosesi millä tasolla vain, pystyt kilpailemaan voitosta. Pystyit portaittain siirtymään eteenpäin ja samalla tosissasi kilpailla. On täysin eri asia pärjätä seura tason 120 cm luokkassa, kuin kansallisessa 120 cm luokassa. Silloin mielestäni vasta saa sen kilpailufiiliksen kun on oikeasti mahdollista olla sielä kärjessä, ilman sitä se ei vaan onnistunut. Mua ei haittaa se jos suoritus epäonnistuu, se kuuluu urheiluun. Ainahan sielä pienellä riskillä kuuluu vetääkin. Kaikki tai ei mitään! Varsinkin ponini kanssa meillä oli paljon hylättyjä suorituksia, me joko voitettiin tai meidät hylättiin. Hevoseni kanssa suoritukset olivat tasaisempia ja harvoin voitimme, mutta sijoituimme lähes aina. Polkujuoksu on laji missä kaikki kilpailevat keskenään, aloittelijoista kokeneisiin. Oli tasosi mikä vain, niin samoissa kisoissa mennään. Jos haluaa pärjätä pitää olla jo ihan suht hyvä juokseen.

Jo Norjassa maratonin jälkeen mökissä sanoin ystävälleni Oonalle ”Tiedän et tää kuulostaa jopa surulliselta, mut ei se vaan tuntunut miltään.” Elämäni ensimmäinen virallinen juoksukisa, maratoni. Oona ymmärtää mua hyvin, hetkessä oppinut tuntemaan mun maailman. Käymme hyviä kehittäviä keskusteluja yhdessä, huonolla huumorilisällä. Oona osasi odottaa, että tästä me kohta keskustellaa. Väkisin ajatukseni palasivat erääseen päivään, 7.12.2017 (Suomi 100 vuotta, Tiia 100 km). Olin käyny salilla vain venyttelemässä ja tekemässä kevyen treenin, edellisen päivän hölmöilyn jälkeen. Moikkaan vastaanottoon lähtiessäni, vilkasen liukuovien yläreunaan odottaen ovien aukenemista, huokasen syvään, itkettää ja mietin…tuntuuko mikään enää miltään? Voiko maratoni tuntua miltään? Ei se tuntunut! Ei ainakaan tällä tasolla, vaikka suoritus olikin ihan hyvä, kivut huomioon ottaen..

Kun olen vierestä seurannut muiden ystävieni kilpailusuorituksia, on ollut mielenkiintoita huomata myös toinen seikka. Kuinka itselle hyvän suorituksen saa muutettua myös hetkessä huonoksi. Oma suoritus on ollut hyvä kunnes avataan netti, tai katsotaan oma sijoittuminen kilpailussa. Emme ole enää niin tyytyväisiä kuin ennen suorituksiimme, vaikka varmasti teemme sen oman parhaamme sillä hetkellä. Ennen ihmiset vertasivat esimerkiksi maratonin aikaansa vaan kyliltä kuullun Petterin vaimon aikaan, oli helpompaa olla tyytyväinen. Nykyään netistä löytää helposti kaikki jotka ovat juosseet vuosien aikana kyseisen maratonin, ja heidän aikansa. Hetkessä sinun oma hyvä ei olekkaan enää sinulle niin hyvä, vaan se on vain sija x. Pitäisi olla tyytyväinen siihen omaan hyväänsä, siihen omaan parhaaseensa sillä hetkellä.

Jotain kuitenkin tapahtui Bodomin jälkeen. Tunsin kuinka mahtavalta heistä tuntui, jotka sielä pärjäsivät, samoin kuin samana päivänä osasin hypätä siihen HPK:n pelaajien mahtavaan fiilikseen heidän voitosta. Urheilu on lajiin katsomatta aina hienoa, kun se on korkeammalla tasolla, taistellaan voitosta.  Kului pari päivää, sitten polte juoksuun iski kunnolla. Olin valmis luopumaan kuntosalistani. En kuitenkaan kokonaan, mutta puolet salitreeneistä jäi nyt pois ja niiden 2-3/vk:ssa tehtävien treenien luonnekin muuttui. Nyt salila tehdään enemmän voimaa, ja juoksua tukevia asioita. Näin saadaan myös juoksuun enemmän aikaa ja energiaa. Myös ruokavalio muuttui juoksijalle sopivaksi, ja bodarin ruuat sai jäädä. Kiinnostuin sykerajoistani, juoksuohjelmista jne.

 Ei sitä mun GP-ratsuakaan hetkessä tehty, se oli 4-vuotias ja minä 13-vuotias, kun se mulle tuli. Hyvä kun sain sen aina edes laukkaamaan, saati menemään mihin haluan, koulutus piti tehdä yhdessä valmentajien kanssa. Neljän vuoden työn jälkeen, me pelattiin lopulla paremmin yhteen kuin kukaan valmentajistanikaan olisi ikinä uskonut. Toisen hevosen kanssa taistelimme viisi vuotta ennen kuin pääsimme kansallisiin. Hänet myytiin äidilleni sanoilla ”Älä osta sitä tyttärellesi, se on hengenvaarallinen.” Noh, sitä se tosiaan oli. Mä rakastin haasteita, olin valmis tekemään töitä, ja mikään tylsä perusheppa ei kelvannut. Siinä oli myös sellanen punainen -50 % kassalla tarra, ja niissä summissa se oli paljon. Oli vihdoin mahdollisuus saada ”pienen ongelman” takia parempi hevonen alleni.

Kaikki unelmat vaatiin paljon aikaa, verta, hikeä ja kyyneleitä. Niin varmasti myös tämäkin. Olen vasta alussa. Keskityn nyt treenaamiseen, ehkä vuoden, ehkä kaksi… Ei tässä niin kiire ole. Kaikkea ei voi saada, jos ei annakkaan kaikkeaan. Joillekkin varmasti riittää vähempi, ihmettelin aina sitä kun ne samat tyypiit hyppii niitä 120 cm luokkia tuolla vuodesta toiseen, ja tyytyy siihen sijaan x. Nauttivat ilmeisesti vain siitä kilpailusta? Toiset meistä tarvitsevat kuitenkin enemmän. Mulla lapsuus varmasti vaikuttaa asiaan. Tavallaan surullista, tavallaan mahtavaa. En aio elämässäni myöskään tyytyä mihinkään. Teen sitä mitä haluan, vaati se sit töitä kuinka paljon ja kauan vain. Eksäni sanoin ”Tiia #kunmikääneiriitä Kuokkanen!”

 Karhunkierros on siirretty vuodelle 2020. Lähellä olevat kisat mihin olen jo ilmottautunut käyn juoksemassa, jos kroppa on kunnossa ja siltä tuntuu. Myönnän, urheilussa vaadin itseltäni melko paljon, mutta nautin siitä silti. Ne pienet onnistumisen tunteet ovat mahtavia. Olen kuitenkiin oppinut vihdoin myös pysähtymään kesken treenin, nauttimaan luonnosta. Treenaaminen ei ole enää vain suorittamista. Vaikka vaadinkin joissain asioissa paljon, osaan kuitenkin nauttia myös niistä arjen pienistä asioista. Olen todella tyytyväinen elämääni nyt, onnellinen.  Oppinut elämään paremmin tässä hetkessä, enkä liikaa tulevassa.

 

Hyviä treenejä!

Teksti: Tiia Kuokkanen

Kuvat: Jarkko Salonen

Back To Top