Yleinen

Torghatten Maraton 2019

Maratoni Norjassa, miksi?

Verna astui työhuoneeseeni ja aloitti ”Tää saattaa kuulostaa hullulta, mut mä ajattelin juosta maratonin.” Siitähän mä vaan innostuin ”Siistii, mä juoksen sen sun kanssa!” Kun se on ääneen sanottu, niin sehän tehdään. Verna halusi tehdä tämän viikon päästä body fitness kilpailuistaan, niin paino on kevyt, ja juoksu mukavampaa. Siitä se ajatus sitten lähti. Mehän löydettiin se sitten siinä heti googlettamalla 27.4. Norjasta, Torghatten Maraton. Jälkeenpäin mietittynä todella järjetön reissu, mutta toisaalta, sopii meille. Hetkessä oli liput ostettu ja mökki varattu. Matka suunniteltiin sitten vasta paria päivää ennen sinne lähtöä, ja paluu vasta Norjassa kun piti takaisin lähteä. Elämässä suunnitellaan ja aikataulutetaan niin paljon, että mitä sitä suotta liikaa miettimään. Asioilla on tapana järjestyä. Ihanan hullu ja ikimuistoinen reissu. Ikinä en ole niin paljon nauranut ja onneksi Oona (järjen ääni) oli meillä mukana. Oona oli huoltajamme, ja rauhoittamassa kun tilanne meinasi lähteä laukalle, muutamaankin otteeseen. Okei, edes Oona ei pystynyt kaikkea estämään rauhoittelusta huolimatta.

Kohti Norjaa

Matkustaessa Norjaan mulla oli tosi hyvä fiilis, odottava ja jännitti hieman. Norjassa kävimme katsomassa reitin valmiiksi ja todettiin hyvin pian että ei perhana, tuuli ihan älytön. Luonnollisesti kun Norjan rannikolla ollaan. Vernan heitot ”6 tuntiahan oli aikaa niin nautitaan koko rahan edestä” ja ”tyyli on vapaa mutta pakollinen” alkoi kuulostaa oikein hyviltä. Lippis saikin jäädä mökkiin kun se ei päässä ois pysyny, kävin ostamassa aurinkolasit tilalle. Illalla alkoi vähän tuntua siltä että jotain on tapahtumassa, uni ei meinannut tulla. Nukuin kuitenkin hyvin ja ennen kisaa se jännitys katosi täysin. Odotin jotain enämmän, että se tuntuisi enemmän joltain.

Juoksun alkaessa ei kunnon kilpailufiilistä vieläkään tullu, juoksu muuttui vain yhdeksi lenkeistäni, varmasti johtui myös siitä että joutui juoksemaan aika yksin. Lähtijöitä oli todella vähän. Oikeat juoksijat kirmasivat hetkessä kauas. Vai johtuuko se vain siitä että ei voi pärjätä oikeasti, ei ole sillä tasolla. Tavallaan se olis ihan sama vaikka juoksisi kotona itseään vastaan. Noh, nyt se on ainakin tehty kerran virallisesti. Vauhti oli nopeampi kuin yleensä, mutta se tuntui hyvältä ja sykkeetkin oli ok.

Pelkäsin kokoajan kuinka kylki/vatsa sen kestää. Tätä ongelmaa on ollut jo pidempään. Sen jälkeen kun suppailin 6,5h yhteen putkeen viime kesänä, niin kylki kramppasi ekan kerran kunnolla. Siinä ei sitten paljoa hengitellä kun niin käy. Nyt aina kun juoksen lujempaa pitkään tai teen vetoja niin kylki/vatsa meinaa krampata. Myös paniikkikohtaukset saavat pallean usein jumiin.

23 km kohdalla alkoi taas tuntua siltä että kylki kramppaa jos en pysähdy. Pysähtelin venyttelemään usein ja en uskaltanut enää juosta lujaa, hölkkäilin hieman vatsa kippurassa ja vitutti ihan hulluna, niin kun todella todella paljon! Se vähäinenkin kilpailufiilis loppu tähän. Tiesin jo kokemuksesta et jos juoksen hiljaa niin se kestää, hiljaa on vaan niin…hiljaa, turhauttavaa…juoksu muuttui todella suorittamiseksi.

30 km kohdilla alkoi uusi ongelma, huimaus ja oksettaminen mikä oli ihan uutta mulle, aurinko tuntui iholla todella pistävältä ja Norjan kova tuuli tuntui jo kivalta siinä kohtaa. Kylki oli jo suht ok, sain juostua taas ilman pysähdyksiä, tosin hitaasti. Oksetus ja huimaus oli kuitenkin edelleen todella kova. Viimeiset 5 km vaan odotin että pääsisin oksentaan.

Maalissa jouduin pintahengittään, kun yritin hengittää syvään aloin heti yskiin ja meinasin oksentaa. Koko rinnassa tuntui painetta, ja olis ollu ihana hengittä syvään. Vessa oli sen verran suosittu, että päätin säästellä mökille. Yrittäessäni oksentaa jo eka yskäsy sai vatsan kramppaamaan niin kovaa, että kippurassa kiroilin vessan lattialla. Totesin pienen oksettavan olon olevan pienempi ongelma. Pintahengittelin muutaman tunnin niin asia helpotti hieman.

Kun menin uudestaan nauttimaan auringosta huono olo palasi, ja jouduin palaamaan sisälle. Aluksi epäilin olon johtuneen nestehukasta, mutta oliko sittenkin auringonpistos kun lippis ei ollut päässä totuttuun tapaan? Nestehukasta on kyllä tullut aina ennen  kylmä eikä kuuma, eikä ole ollut tälläistä oksettavaa oloa. En ole ennen juonutkaan noin paljon kun nyt, muutenkin olin valmistautunut hyvin elektrolyyttien yms. kera mitä en ennen ole edes tehnyt. Geelejäkin otin puolet enemmän kuin ennen. Posket ja otsa olivat tuli kuumat, kuumeinen olo muutenkin. Märällä pyyhkeellä viilennettiin otsaa ennen nukkumaan menoa. Oli mikä oli, jatkossa pidän kiltisti sen lippiksen päässä pidemmillä matkoilla, varmuuden vuoksi.

Kaikkeen tähän nähden suoritushan oli todella hyvä, en kuitenkaan nää juosseeni vielä maratonia hyvin (04:18:51). Sen jälkeen kun kylki oli alkanu oireilla mua ei enää kiinnostanu homma yhtään, vitutti vaan ja ajatus oli et maaliin on mentävä vaikka kävellen, muulla ei väliä. En nauttinut siitä enää yhtään. Suoritus ei enää ollut ehjä ”täydellinen” se oli jo pilalla. En ole vielä päässyt juoksemaan sitä kunnolla, niin kuin haluaisin. Niin että jalkani olisivat loppu. Eikä näin että seuraavana päivänä oilisi voinu tehdä saman.

Heti maratonin jälkeen mökissä varasin ajan tiistaiksi Tampereelle hierontaan että pallea/vatsa/kylki saataisiin kuntoon, muuten olisi ihan turha lähteä Bodomille juokseen taas lauantaina. Koko reissun ajan tuli vielä kipua rintalastaan jopa vain nauraessa, saati syvään hengittäessä. Tiistain käsittelyn jälkeen olen pystynyt jo hengittämään syvään normaalisti. Jos jotain positiivista tästä haluaa hakea lauantain kisaan, niin jalat on palautuneet paremmin kun maratoni ei ollutkaan niin kova rasitus niille kun olisi voinut olla.

Toivon myös että polulla juostessa saa enemmän sitä kisan tuntua siihen hommaan, ettei tee mieli esim. alkaa kuvailemaan vaan maisemia. Mitä nyt sen huikeat 3 kertaa olen sielä poluilla kompuroinut niin uskoisin siellä olevan helpompaa. Keskittyä tarvii kokoajan enemmän, ettei kompuroi kiviin ja kantoihin niin ei ehdi ajatella turhia. Tai kun nyt jatkossa huomais edes ne valtavat ojat ettei niissä tarvi hyppiä ja kahlailla sääret mustelmilla.

Torghattenin maratonia voin suositella kaikille, mahtavat maisemat ja hyvin järjestetty tapahtuma. Mökkimme (Norsk Havbrukssenter) oli myös aivan ihana ja ihmiset olivat iloisia ja ystävällisiä. Saattaa olla että löydän itseni tuolta myös vuonna 2020.

 

Teksti: Tiia Kuokkanen

Kuvat: Oona Takala ja Tiia Kuokkanen

Back To Top