Yleinen

Treenilukko

Tätä pelkäsin, tähän olin valmistautunut ja silti se pääsi yllättämään. Jos kaikkia niitä kisoja ei olis nyt maksettuna, en niihin myöskään lähtisi nyt ilmottautumaan. Homma olis loppunu tähän. Tammikuussa tästä jo vähän kirjoitinkin, vaativasta luonteestani joka on edelleen ongelma, mutta koitan sitä jatkuvasti rajoittaa.

Sisälläni oli se sama ahdistus kun reilu vuosi sitten. Olisin silloin mennyt juoksemaan puolimaratonia jos olisin saanut juostua sen kotona aikaan 01:30. Olin treenannut puolivuotta koulusta huolimatta ihan hulluna niihin kisoihin. Herännyt 4:00 juokseen, että saan treenini vain tehtyä. Silti kun oli se hetki, että piti juosta se matka testiksi kotona, lopetin juoksun ennemmin kokonaan. En uskonut itseeni riittävästi. En kestänyt sitä pettymystä, mikä mahdollisesti voisi olla tulossa. Homma jäi siihen. Vaikka se olisi ollut vain treeni, että olisin nähny oliko aikani parantunu edellisestä kerrasta. Toki se sadan kilometrin hölmöily alla vaikutti myös asiaan, en ollut antanut kropan palautua. Lopulta aloin keskittyä enemmän salilla treenaamiseen ja juoksu vaihtu kävelyyn ja suppailuun.

Nyt huomasin tekeväni samoin, viimeinen pitkä juoksulenkki ennen Norjaa piti tehdä. Siirsin sitä joka päivä vaan seuraavalle päivälle, ja seuraavalle… ja lopulta huomasin etten ollut juossut viikkoon. Lykkäsin sitä etten pettyisi, vaikka nyt ei edes pitänyt juosta sitä mihinkään tiettyyn aikaan. Tuntui siltä, että musta ei ole mihinkään, en jaksaisi juosta edes maaliin Norjassa. Vaikka 2 kk sitten juoksin sen 50 km, se ei auttanut. Se tunne paisu päässä ihan naurettavaksi, sitä mietti jo sellasta jaksankohan mä juosta edes kymmentä kilometriä. Monesti hoin itselleni että Tiia herätyst nyt! Jos juoksit 100 km vain kahden päivän varoitusajalla, ilman treenaamista. Niin kai sä nyt perkele jaksat maratonin juosta, kun olet treenannukki jo kuusi kuukautta siihen.

Uskon että juurikin pitkän suunnittelun takia tämä on hankalampaa, ehdin miettiä liikaa, odottaa liikaa. Jos se 100 kilometriä ei olisi onnistunut, niin olisko se ollut ees niin suuri pettymys, ei sen eteen oltu tehty mitään. Kaikki piti sitä hulluna ja mahdottomana muutenkin, niin sehän olis ollu ymmärrettävää jos olisin jääny jo vaikka 50 km kohdalle (silloin luovuttaminen ei tietenkään ollut mahdollista). Siinä kahdessa päivässä ei ehtiny panikoida kun syömistä. Ei ollu mitään testijuoksua. Nyt kun on valmistellu itseään pidempään johonkin, niin se pettymys on isompi. Nyt sitä ehtii liikaa miettiä, entä jos jokin meneekin pieleen.

Mulla oli tosi hyvä treenimotivaatio koko talven. Helmikuun lopussa tuli kuitenkin flunssa ja oikea reisi oireili toisesta kotirataultrasta. Motivaatio katosi täysin. Aina mä treenaan koska siitä nautin, mutta millä asenteella sen teen, niin se on eri asia. Hölkkäilin mukavuusalueella ja keskityin enemmän saliin. Lopetin painoni pudottamisen ja söin sujuvasti karkkia, mut se oli hei hyvää. Miks en sit enää treenannu…? Luulen että mun pääni käänsi tän just niin, että kun ei treenaa ja nää vaivaa tän eteen, niin ei pettykkään niin pahasti. Sisälläni kuitenkin halusin tehä enemmän, mutta en vain tehnyt ja se ärsytti.

Pakotin itseni tekemään sen viimeisen pidemmän lenkin lopulta, ja se meni ylisuorittamiseksi, oikea kylki kramppasi ja lopetin juoksun 18 km kohdalla. Juoksu kuitenkin kulki hyvin ennen sitä, joten siitä jäi hyvä fiilis. Parasta oli että oloni helpottui sen jälkeen, aloin treenata taas ja nauttia siitä. Juoksin rennosti fiiliksen mukaan, kivoja juttuja tehden. Juoksin sitten vielä viime sunnuntaina uudestaan 20 km hyvällä mielellä, niin tuli varmempi olo siitä että jaksan. Oikea kylki pysy kunnossa kun ei yrittänyt juosta liian lujaa ja keskitty hengittämiseen.

Tääl mä ny oon, autossa ja matkalla kohti Norjaa. Tästä tulee varmasti unohtumaton reissu, naurettu on jo nyt älyttömästi. En ole itselleni nyt asettanut mitää tavoteaikaa, että saan tän pysyyn rentona ja kivana, ilman pettymyksiä. Tavoite on tulla maaliin ja sanoin että eiköhän se viidessä tunnissa onnistu kun asiasta kysyttiin. Mielessä kuitenkin ystävän lause mun maratonin ajasta.. ”et sä sielä niin kauaa viihdy.” Se jää nähtäväksi kauanko viihdyn, kiva nähdä kuinka sieltä sisältä herää se vanha kilpailija. Toisaalta kaipaan sitä kilpailufiilistä, mutta olis kiva myös oppia ottamaan elämä ja treenaminen rennommin. Onneksi tässä on ensimmäisenä tämä Norjan kilpailu, johon lähdin Vernan kaveriksi. Enemmän mulla on paineita tullut polkujuoksukilpailuista. Nyt keskityn noiden kahden sankarin kanssa sekoiluun täällä. Hauskaa pitäen, toivottavasti hengissä pysyen…

 

Teksti: Tiia Kuokkanen

Kuvat: Jarkko Salonen

Back To Top