Yleinen

Mikä helvetin supersankari mä luulen olevani?

Itkien istuin Sporttimekan terassilla palkkaria juoden. ”Mikä helvetin supersankari mä luulen olevani?” Oli kesäilta, herätyskello oli soinut 5:00. Olin juossut koko päivän aikataulutettuna omasta toimesta. Aikataulutettuna jälleen liian tiukasti, mutta mä selvisin siitä, huh. Kello 22.00 treeni tehty, akku loppu, niin kuulokkeista kuin mustakin. Muistan kuinka kävellessäni kotiin suljin välillä silmäni, kun väsytti niin paljon. Ei ollut musiikkia pitämässä vireystilaa yllä. 5 km oli silloin todella pitkä matka.

Ei ollut suinkaan ensimmäinen kerta, kun leikin tätä supersankaria. Vielä vuosi sitten jouduin toteamaan usein itelleni et taas mä tein tän. Olin luullut sen jo kantapään kautta oppineeni, sen ettei se kannata. Samalla siitä jotenkin nauttii, on niin sairaan tehokas ja nopee. Kamalinta on, että tätä tapaa vielä ihaillaan. Monet ovat addiktoituneita nykyään suorittamiseen. Mullakin on niitä ystäviä, jotka sitä tekee. Jatkuvaa suorittamista omasta hyvinvoinnista välittämättä. Vähennetään unta, vähennetään harrastuksia. Ei ehitäkkään tehä kunnon ruokaa, vaan napataan tosta ny vaan jotain äkkiä suuhun. Kahvia kuluu, kahvi, kahvia, energiajuomia ja kahvia. Ihan kun se ois joku mahtava arvo, olla kiireinen. Hienoa tehdä mahdollisimman paljon, olla tehokas, näyttää kiireiseltä ja tärkeältä, varsinkin töissä.

Olin oikeestaan koko elämäni täyttänyt sitä kalenteri ja kelloa jatkuvasti, ihan minuutilleen. Jos jossain oli jokin rako niin siihenkin tuli ängettyä jotain. Nyt oli aika lopettaa tää juokseminen. Vieläkin siihen välillä sorrun. Ei ole kauaakaan kun oli ollut kiireinen päivä, ja ystäväni tuli meille, ehdin juuri ja juuri kotiin. Kotona siirtelin aamulla jäänyttä kahvikuppia pois pöydältä, postit pois oven edestä, ja mitä näitä ny oli. Kunnes huomasin taas sen kamalan kiireen tunteen sisälläni. Kiire oli jäänyt päälle, stressaava paineen tunne rinnassa. Pyysin ystävääni sanomaan ”Rauhotu, meillä ei ole kiire!” Laitoin kahvin tippumaan ja istuin alas, olo helpotti heti.

Olen yhtä ystävää tässä koittanut tukea elämänmuutoksessa. Hänellä on samaa ongelmaa. Nyt annoin hänelle sen vinkin millä mä tämän projektin aloitin. Rauhalliset aamut!! Jos se aamu jo alkaa sillä et herätys, kahvikuppi käteen ja menoks, on homma jo menetetty. Koko päivässä tuntuu se kiire ja rinnassa se paine sitä kiireestä. Kiireen tunnetta on todella vaikea sit pysäyttää kesken päivän. Muutettiin hommaa niin että hän herää aikaisemmin. Aamulla ensimmäisenä tehdäänkin ihan vaan parin minuutin keppijumppa, jossa kroppa vähän herää. Aamuun varattiin sen 10 min. sijaan 45 minuuttia. Nautitaan siitä rauhallisesta aamusta, kahvista, ehkä musiikista. Sitten vasta lähdetään töihin, ilman kiirettä. Ei mennyt montaa päivää, kun unikin alkoi tulla paremmin illalla ja uusi parempi rytmi löytyä.

Mulle tää hidas aamu ei ole ainoa tapa, ja mä varaan aamuuni jopa 1,5 h jos olen Neelan kanssa. Treenit tehdään nykyään myös niin etten sielä joudu kelloa kyttään, niin etten voisi juoda halutessani kahvikuppia salin aulassa lähtiessäni töihin tai kotiin. Palkkaria ja ruokia ei syödä samalla kun siirrytään paikast x paikkaan x, vaan istun rauhassa alas. Joskus jopa käyn rauhottumassa hierontatuolissa treenin jälkeen. Töissä olen usein tunnin etuajassa myös koska en sitä kiirettä enään siedä yhtään. En täytä kalenteriani enää etukäteen täyteen. Ystävien kanssa kaikki sovitaan alustavasti, jos tuleekin fiilis että voimat ei riitä niin he ymmärtävät sen. Unesta ei tingitä koskaan. Nukun todella paljon, jopa 10 h yössä.

Mun on ollu pakko opetella uusi rauhallisempi ja stressittömämpi tapa elää. Toivon että moni oppisi sen jo ennen burnouttia. Burnoutista toipuminen vie kauan ja muistoksi jää mm. paniikkikohtaukset. Stressinsietokyky tuntuu jääneen myös kohtaan nolla. Kalenterin täyttäminen minuutilleen ei vielä edes ollut suurin ongelma, vaan se jos tulikin jokin muuttuja. Joku viivästyminen jostain syystä niin koko hommahan oli sitten siinä. Nyt kun mulla on kaikkialla ylimääräistä aikaa reilusti muuttujat eivät juurikaan pääse vaikuttamaan päivääni ja näin paniikkikohtaukset yms. ovat jääneet vähemmälle. Olo on paljon parempi ja kaikki tekeminen varmasti laadukkaampaa kuin kiireessä. Moni asiakas varmaan allekirjoittaa lauseeni ”Haittaako jos hieron vähän yliaikaa?” Eipä heitä ole haitannut, ja olen saanut tehdä työni vieläkin peremmin, koska kiirettä ei ole. Asiakkaiden välissäkin on aina pieni tauko, ettei kiirettä tulisi ja ehdin tehdä työni loppuun kunnolla.

Edelleen teen paljon, en viihdy paikallani ja olen aina menossa johonkin. Nyt se on kuitenkin ihan erilaista kun ennen. Ennen päässäni joka toinen sana oli KIIRE. Nykyään lähes aina on aikaa vaihtaa pari sanaa jonkun kanssa, tai juoda se kahvi. Parasta on se, että olo sisälläni on parempi, ei painetta. Kävellessäni ehdin miettiä asioita, hengittää ja hymyillä.

Rauhallista viikkoa!

Teksti: Tiia Kuokkanen

Kuvat: Jarkko Salonen

Back To Top