Yleinen

Treeniaddiktin arki, minun arki

Millaista se nyt sitten on, treeniaddiktin arki, minun arki?  Kun mainitsee sanan treeniaddiktio monet katsovat säälivästi, ajattelevat että mulla on tosi kurja olo jatkuvasti ja väkisin raahaudun treenaan. Näin ei todellakaan ole! Toki pahan olon tullessa treenaaminen on agressiivisempaa ja saatan saada jonkun överi treenin päähäni, mutta niitä on harvemmin. Jos ei tee mieli treenata tai väsyttää niin todellakin hyödynnän tilanteen ja huilaan. Tällaisia hetkiä ei vaan vuodessa montaa ole, ikävä kyllä.

Eilen pakotin itseni huilaamaan kun edellisenä päivänä olin juosut 50km, kotirataultran. Tänään tiistaina (29.01.2019) olen käyny juoksemassa jo Hämeenlinnan rantareitin 10 km ja nyt mä vaan ootan et kello on sen verran että pääsen lähteen salille, Kroppa ihan täys virtaa ja haluun treenata. En malta olla paikallani, jalat heiluu jatkuvasti kun kirjotan ja samalla kuuntelen musiikkia mikä on toinen addiktioni. Näin käy aina kun on ollut välipäivä, kroppa on ihan ylikierroksilla ja haluu liikkeelle. Kun se vihdoin pääsee niin fiilis on ihan mahtava, tuntuu että voisin liikkua loputtomasti.

Addiktioni alkoi kun aloitin uuden elämän 2013. Siinä oli pari muuttujaa, ihan vaan muutama. Raskaus, muutto maalta kaupunkiin, ero, jätin taakseni koko entisen elämäni eli hevoset ja tallin. Mulla ei ollut mitään, yksin raskaana masentuneena. Oli siis hyvin ymmärrettävää että tämä addiktio alkoi. Elämäni oli seuraavaa…aamupala, treeni, ruokaa, päikkärit, ruokaa, treeni, ruokaa ja nukkuun. Sitä se oli 3,5 vuotta lapsen kanssa kotona. Raskausaikana kävelin 6km lenkin 2-3 kertaa päivässä. Nepparin synnyttyä ne muuttuivat hyvin pian juoksuksi rattaiden kanssa. Muutettii kun Neppari täytti vuoden, jolloin juoksulenkki vaihtui 10 km matkaan.

2- vuotiaan lapsen sai lapsiparkkiin kuntosalille,se ei sit kuitenkaan ollu mun juttu. Aloin käydä sielä salitreenin sijaan spinningissä päivittäin. Lopulta vuonna 2016 huomasin käyväni parhaimpina päivinä aamulla juoksemassa 10-15km, illalla 10km lenkki alle siitä 3 spinning-tuntia perään ja juosten 3km takas kotiin. Kävin välillä myös urheilukentällä tekemssä vetoja, juoksemassa rappuja, askelkyykkyjä ja mitä nyt ikinä keksikään. Kalpalinnan mäkeä on myös kiivetty ylös alas monet kerrat. Aulangon rappusissa saatoin käydä välillä kaksikin kertaa viikossa,322 porrasta x 10-30. Muistan kun tein sen ekan kerran vain kolme kertaa ja olin ihan kuollut. Lopulta oli turhauttavaa mennä sinne vaan 10 kierroksen takia. Treeniä ilman mitään päämäärää.

Mies valitti kun yhteistä aikaa ei ollut. Kun salilta pääsin kotiin olin niin väsynyt että nukahdin heti. 2016 syksyllä kun erosin taas (jännää ettei se kestänyt) alkoi myös salitreeni kiinnostaa, osittain varmaan siksi kun olin aloittamassa urheiluhieroja/pt-koulun tammikuussa 2017. Aamusin juoksin ja iltapäivisin kävin salilla. Kun juoksua oli vähemmän oli siihen keksittävä lisää haasteita, pidempiä matkoja. Rappuskoneessa kerran menin 10 000 porrasta (2h). Kuvittelin että kolunkäynti Tampereella hidastaisi menoani, näin ei käynyt. Usein heräsin 4.00 ja olin salilla jo klo 5.00 jos se sitä vaati. Välissä kouluun ja taas salille. Lopulta tuli juostua paristi puolimaratonikin. Ensin aikaan 02:01:55 ja sitten 01.43:08. Tässä kohtaa treenimäärä näkyi kropassani myös sairasteluna, ja yksi flunssa pitkittyi jopa kuuteen viikkoon. Onneksi koulu kesti vain vuoden.

Kavereita näin vain yhteisillä lenkeillä, nyt ne ei enää lähe mun kaa juokseen, rappuja kiipeen kahdeks tunniks jne. Ne ei oikeen ymmärrä mun touhuja, yllätys! Pidän heihin toki yhteyttä, mutta nään harvoin. Kun se päivä tulee että nähdään, mulle ei o mikään ongelma sulkea työn varauskalenteria, jotta ehin tehä treenit ennen sitä.

Vaatteet on siirtyny ajat sit vaatehuoneesta vaatekaappin, jota ei juurikaan avata. Treenivaatteet ovat vallanneet vaatehuoneen. Jos erehdyn sen vaatekaapin avaamaan siitä kyllä kuulee ”sulla on vaatteet päällä.” Onhan ne treenivaatteet nyt mukavemmat päälläkin. Autoa ei ole kun nautin siitä kävelystä tuola ulkona, oli sää mikä tahansa. Lisäksi olen hankkinut työn joka mahdollistaa mulle tän treenivapauden, ja joka myös liittyy treenaamiseen. Lupa olla treenivaatteissa siis 24/7. Kaiken ylinmääräisen rahan saa treenikamoihin kulumaan. Kengät kuluu hetkessä puhki.

Syöminen on tullut myös haastavaksi, en ole saanut riittävästi kaloreita aikoinaan ja kroppa on semisti sekaisin. Välillä kropan lämpö putoo alilämmölle. Painonpudotus todella haastavaa. Mitä enemmän saan syötyä puhtaasti sitä paremmin se putoo. Välillä on vaan turvauduttava herkkuihin kun ruokaa ei saa alas riittävästi. Jos koitan väkisin syödä, alkaa vain oksettamaan. Mutta siitä kerron lisää kun näen miten tästä kuopasta noustaan. Kuinka saan sen painon putoamaan sinne minne sitä koitetaan nyt saada.

Pelko

Asiaa mistä mulle on huudeltu jo vuosia, ylikunto! Ennen vaan nauroin mutta nyt kun treenimäärät ovat jo melko kovat, asia on alkanut pelottaa. Sykettä tarkkailen siksi jatkuvasti. Paristi on kysytty myös että mitä mulle kävis jos jalka nyt katkeis? En tiedä, enkä uskalla asiaa edes miettiä pitkälle. Se olis katastrofi.  Olen muutamasti pitänyt itseäni väkisin paikoillai ja se ei toiminut, pahimmillaan sain paniikkikohtauksia. Pystyn kuitenkin vaihtamaan addiktioni kevyempään liikuntaan, ainakin hetkeksi.

Ja kyllä kaikesta tästä huolimatta mä nautin tästä, tää ei ole mulle kamalaa vaan ihanaa. Siksi tästä onkin niin vaikea alkaa luopua. Osa musta toki haluaa rajoittaa tätä. Toinen puoli musta sit taas ei halua luopua tästä millään, haluaa treenata vaan lujempaa kovempaa ja enemmän. Tiedän että kroppani tarvitsisi enemmän lepoa. Välipäiviä koitetaan saada nyt kerran kahteen viikkoon edes. Se ei ole ollut helppoa. Tarvitsen paljon jotain tekemistä että se sujuu ongelmitta. Mielellään töitä aamusta iltaan, mutta onko sekään sitten enää lepoa, ei.

Tilanne nyt

Ainoa asia mikä saa mut nykyään pysymään paikallani on tyttäreni, ilman sitä olisin juossu itteni varmaan jo hengiltä. Hänkään ei ole kyllä paras siinä, sen verran menevä tapaus ja rakastaa käydä salin lapsiparkissa. Ennen jouduttiin usein tappelemaan asiasta että sinne ei nyt mennä. Tykkään myös tehdä treenejä hänen kanssaan urheilukentällä. Juosta hänen pyöräillessä, tai vetää stigassa talvella perässä.

 Aloitin marraskuussa juoksun uudestaan. Tammikuussa tein elämäni toiseksi-,kolmanneksi- ja neljänneksi pisimmät lenkkini. Ensin 1.1. 42,2km, sitten 7.1 synttärilenkki 30 km, ja 27.1 kotirataultra 50 km. Näitä on tulossa lisää ja lisäksi joka viikolle yksi pidempi lenkki. Salilla käyn edelleen noin 5 kertaa viikossa. Tammikuussa tuli kävelyä ja juoksua yhteensä n. 500 km ja salitreenit päälle. Pakko siis oppia lepäämäänkin, tai homma loppuu ennen kuin ekat kisat on edes nähty. Uskon kilpailujen myös auttavan asiassa. Aikaisemmin kun ei ollut mitään tavoitetta, niin ei ollut niin oleellisia ne välipäivätkään. Kehitys ei ollut ennen niin tärkeää, nautin vaan treenaamisesta.

Vaikka sen välipäivien merkityksen tietää niin se tulee silti olemaan haasteellista.  Ei riitä se että saa sen välipäivän pidetty. Seuraava päivä vasta hankala onkin, se ampuu yli helposti. Välipäivän jälkeen kroppa vaatii sitä treeniä heti aamusta ja vaikka sen tekisikin niin se ei riitä, mikään ei riitä ja on vaikea rauhoittua. Olen onneksi alkanut löytää rauhoittumiseen eri keinoja, yksi niistä on tämä kirjoittaminen. Aika näyttää miten käy, kumpi voittaa? Minä vai addiktioni ja kauanko siihen taisteluun menee aikaa? Vai alammeko elää vain sovussa, vähän iisimmin?

 

Teksti: Tiia Kuokkanen

Kuvat: Pilvi Pekkola

Back To Top