Yleinen

Takaisin kilpailuihin???

Kerran kilpailija, aina kilpailija. Ratsastuksen jälkeen en ole löytäny vielä sitä omaa juttuani missä kilpailla. En usko että tulen samanlaista intohimoa löytämään mihinkään lajiin. Aina se polte niihin kilpailuihin kuitenkin on, kun on sellaisessa ympäristössä kasvanut. Toisaalta on ollut myös ihanaa nauttia siitä vapaudesta, että koko aika ei menekkään yhteen juttuun. Voi kokeilla kaikkea ja se ei ole pois mistään muusta. Luonnollisesti lihasta on hankala kasvattaa samalla kun juoksee kymmeniä kilometrejä viikoossa samaan aikaan. Siksi olenkin harrastellut vähän kaikkea ja vain sen hyvän olon takia. Mieli on vuorotellut salin ja juoksun välillä pitkään. Kummasta pystyisin luopumaan? Nyt totesin etten kummastakaan kokonaan, mutta juoksu on nyt se ykkönen kuitenkin. Jalkoja ei voi treenata joka viikko niin että niillä ei kykene edes kävelemään, saati juoksemaan.

Polkujuoksua siis? Niinpä, itsekkään en ollut kuullu lajista ennen. Juoksu on ollut aina mulle vain juoksua, juoksi missä vain. Luulen että kesän jälkeen tiiän mitä se on, koska mähän oon ny jossai sellasessa Facebook ryhmässäki missä näitä polkupartoja on. Ilmottauduin Buff Trail Tour Finland sarjan neljään kisaankin jo, vaikka lajista en varsinaisesti tiedä mitään. Oon vähän sitä mieltä että tekemällä oppii, ja juostahan nyt jo osaan. Rajojaan ei löydä jos ei kokeile, joten….

Tää kaikki tapahtu tosi vahingossa ja ajatelematta, ihan vaan yhden viestin johdosta jonka ystäväni aikoinaan lähetti mulle. Olin juossut muutama viikko takaperin sen 100 km, kun kännykkään tuli se viesti. Kuva Aulanko 24h juoksutapahtumasta, ”vois olla sun juttu.” Ekana ajattelin että ei perkele, älä ny ainakaan mee ettiin tota. Sehän ois menoo sit. Kului pari päivää. Uteliaisuus voitti järkevän ajattelun, ylläri jälleen. Se ei sitten ollutkaan niin helppoa, en saanut sitä perhanan sivua auki ennen kuin liityin facessa tähän hiton polkujuoksuryhmään. Sitten se kisa aukes, mielenkiintoni kuitenki loppui asiaan, onneksi. Oli varmaan liian lyhyt aika siitä 100 km juoksusta.

Meni pari päivää, mut tägättiin sie ryhmässä uudeksi jäseneksi, tervetuloa Tiia ja jotain muitakin siinä oli. Sit joku perhana oli nähny sen mun 100 km juoksun mun profiilissa ja alkoi siinä melki 500 hengen ryhmässä keskustella siitä. Loistavaa, kiitos! Luoja mä halusin vajota johkin maanrakoon. Sie ne arvuutteli jopa sitä paljonkohan juoksisin juuri sitä aulanko 24h kisassa. Mietin et lähtisinkö nyt vaan ryhmästä pois huomaamattomasti, mut koitin sitten vastailla vaan jotain ympäripyöreää. Leikin sie ryhmässä hetken näkymätöntä, että asia unohtuu.

Jotenkin kummasti vaikka juoksun lopetin tässä kohtaa, niin niiden jutut kiinnosti. Älyttömän hauskaa porukkaa, tsemppausta, vittuilua, kinastelua kuin pikkulapsilla. Niiden jutut piristi mun arkea, ja sanoinkin että elän juoksua jotenkin niiden kautta. Alkoi tuntua siltä et mä en ookkaan ainoa hullu täällä. Ne tykkää kans vetää mäkee ylös alas. Juoksee jotain 160 km matkoja pimeessä tuntureilla otsalamppujensa kanssa. Hullua, mutta jollain sairaalla tavalla tosi siistii.

Työpaikaltani löytyy myös tän ryhmän jäsen, ja se huus mulle syksyllä ”tänää aukee ilmo KK:lle klo 18.00!” Niin mihin? Se oli siis karhunkierrokselle, tietysti. Olinpas hölmö! Ne on käyny siellä porukalla aina, loppuunmyyty tapahtuma. En kuitenkaan ilmottautunu. Sama tapahtui myöhemmin uudestaan…”tänään 18.00 Bodomille aukee ilmo!”  Noh, sit se oli menoo jo. Ajatus päässä oli alkanu jo kasvaa ekasta huudosta. Olin juuri alkanut juosta taas uudestaan, ja kerran kilpailija, aina kilpailija. Ilmottauduin näihin molempiin sit samana päivänä.

Kerrankin olin sentään maltillinen enkä hypänny suoraa niihin ultramatkoihin. Uskon että ne on enemmän mun juttu.  Kierrän niitä sitten 2020 jos into pysyy yllä. Pääasiahan on nyt se että mä olen ilmottautunut kilpailuihin, ilman että on mitään mahdollisuutta voittaa sielä. Tulen olemaan sijalla x ja elämä jatkuu. Kuulostaa ehkä naurettavalta, mutta olen huomannut etten ole ainoa jolla on tämä ongelma. Onneksi kuitenkin haluan yleensä korjata aina ongelman kuin näen sen.

Kuinka vaikeaa se oikeasti onkaan mulle?  No sen verran vaikeaa, että halusin sinne psyykkisen valmentajan koulutukseen. Niin vaikeaa että päätin heti ilmottautua mahdollisimmaan moneen kilpailuun, että siihen on laitettu rahaa kii sen verran, että itteni saisin sinne raahattua. Paineethan loin heti itselleni. Hoen jatkuvasti itselleni, että mä meen sinne vaan harjoittelemaan lajia. En suoraan sanottuna usko osallistuvani kilpailuihin, ennen kuin näen itseni siellä. En tiedä milloin tää ongelma päähäni on rakentunut näin pahaksi. Nyt siitä koitan päästä eroon sillä, että menen vain, vaikka tiedän ettei ole mitään mahdollisuuksia voittaa oikeasti. Haluan myös nähdä mitä mun pää sanoo kun se on tehny. Saanko sen suorituksen silmissäni mitenkään hyväksi, vai onko siinä vain jotain vikaa, ja jos olisin.. ja jos sitä.. ja tätä…

Tämä vaativuushan ei näy mulla vain urheilussa vaan ihan kaikessa. Siinä on puolensa, olen ollu kova treenaamaan. Saanut sen minkä olen halunnut, kovalla työllä. Vaikka kaikki muut olisivat olleet asiaa vastaan tai epäilleet mä olen sen tehnyt. Sen takia olenkin usein elänyt ”unelmaani”. Lopulta kuitenkin se kostautuu kun mikään ei kelpaa, ja aina kuvittelee voivansa tehä enemmän ja paremmin ja nopeammin. Unohtaa nauttia siitä mitä on saanut jo aikaan.

Jossain vaiheessa huomasin että kun vaadin itseltäni asioissa liikaa, aloinkin vältellä niitä asioita. Usko loppuu siihen tekemiseen ennen kuin on edes valmista. Siinä kohtaa alan keskittyä jo johonkin muuhun, ja asiaa jää kesken. Hyvä esimerkki on se, kun mulla on edelleen täydellinen kuva mun päässäni mun käyntikorteista, joita ei ole olemassa. Mä etsin niitä netistä kymmeniä tunteja, ja mikään ei kelvannut. Lopulta sain ne hankittua kun tajusin sen olevan niin suuri ongelma. Päätin että nyt vaan tilaan jotkut vaikka ne ei ole yhtään sitä mitä halusin. Koska ne on vaan jokku perkeleen käyntikortit. Niiden ulkonäöllä ei loppupeleissä ole mitään väliä. Ei niihin tuhlata tunteja ja satoja euroja. Olisi siis todellakin ollut muutakin tekemistä silloin. Eikä kukaan muu nää sitä mun täydellistä kuvaani päässäni niistä, joihin voisivat verrata niitä nykyisiä. Hommaanhan meni siis yli puolivuotta. Nyt opettelen hyväksymään sen ettei kaikki ole niin täydellistä. Annan asioille tietyn ajan, ja kun se on täynnä niin se on valmis.

Mun ekaa blogikirjotusta tehtiin kanssa vissiin 2 kuukautta. Sitä on luettu sen 100 kertaa, ja joka kerta muokattu. Joka kerta kun alan korjata näistä kirjoitusvirheitä, huomaankin muuttavani tekstiä ”paremmaksi.” Ensimmäistä tekstiä on lukenu ystävät ja jopa puolitut ennen kun uskalsin sen tänne laittaa. En vain nää näitä kirjotuksia ikinä valmiina, aina voisi kirjoittaa paremmin. Lopulta vain päätän että se kirjotus tulee tänne tiettynä päivänä ja sit länttään sen tänne. Muuten ne ei olis ikinä valmiita, kelpais mulle. On ollu kiva että oon saanu teiltä niin paljon positiivista palautta näistä, niin mun negatiivisuus ja vaativuuskin helpottuu näiden tekemiseen.

Kiitos!

 

 

 

Teksti: Tiia Kuokkanen

Kuvat: Jarkko Salonen

Back To Top