Yleinen

Suomi 100 vuotta, Tiia 100 kilometriä!

Sunnuntai aamu 3.12.2017. Huonosti nukuttu yö, koska olin joutunut sanomaan tärkeälle ihmiselle etten voi enää nähdä häntä. Olin rakastunut ystävääni, joka taas olisi halunnut olla vain ystäväni. Paha olo, vihasin itseäni, sitä että olin antanut näin käydä. Juoksin juoksumatolla ja sain sen loistavan idean (HELVETIN TYPERÄN!!!) juosta 100 km itsenäisyyspäivänä, 100-vuotiaan Suomen kunniaksi. Tätä tarkoitan kun sanon välillä, että hieman pelkään omia ajatuksiani, että mitä typerää sitä seuraavaksi saakaan päähänsä. Oikeestihan tämä Suomi 100 asia oli vain helppo tapa piilottaa se överi treeni jonka tarvitsin lievittämään pahaa oloani. Aina kun jotain ikävämpää tapahtui tarvitsin enemmän treeniä että pystyisin helpottamaan sitä tuskaani mikä sisälläni oli, tuntui että sekoan jos en tee sitä. Kun on elämässään juossu pahaa oloa karkuun yli 10 vuotta niin alkaa jo tietää miten se tehään, ja kuinka paljon se milloinkin vaatii.

Tietty maratoninkin olisi voinut juosta kun takana oli tosiaan vasta 2 puolimaratonia, mutta se tuntui liian vähältä siihen tuskaani nähden. Takana oli muitakin samanlaisia tempauksia. Kerran aamulla juoksin Kalpalinnan laskettelurinteen 20 kertaa, päivällä salitreeni ja nyrkkeilyä, illalla Aulangon raput (322 kpl) 20 kertaa. Eikä sekään poistanut tuskaani riittävästi. Silloin jouduin ottamaan vanhan huonomman addiktioni käyttöön. Addiktioni oli päässyt jo todella pahaksi, mutta en sitä ollut itselleni myöntänyt vaikka siitä yritti muutama nätisti vihjailla. Nautin kuitenkin siitä treenaamisesta aina. Ympärillä oli sitä 100 hössötystä niin miks ei? Nyt keksin montakin syytä, miks ei!!! Muistan kyllä varmasti aina mitä sillon tein kun Suomi täytti 100. Varmaan muutama muukin muistaa mitä tein, kun vittuilua aiheesta kuulee vieläkin.

Kotiin päästyäni soitin äidilleni vahtisiko hän tytärtäni ti-ke että pääsen juoksemaan jo aamulla aikaisin. Äidin kannustava ”No et tuu onnistuun” kommenttihan oli sitten se viimeinen niitti. Ethän sä vaan voi olla tossa tilanteessa juoksematta sitä! Kyl te tiiätte. Mitä enemmän mua epäillään, sitä enemmän mulla on tarve näyttää että mähän teen sen! Aloin pohtia hommaa sitten vähän enemmän. Miten mä kahden päivän aikana valmistaudun tähän varsinkin kun takana on 4 viikkoa ilman pastaa, riisiä tai perunaa (yhtä Hesen ateriaa lukuunottamatta). Tämä siis siksi että päätin pudottaa painoa että saisin juoksuun nopeutta lisää, putosihan se 7 kg. Soitto opettajalle joka oli kävellyt 100 km että oisko heittää jotain vinkkiä.

6.12.2018 herätyskello soi 4.00 kun sali aukeaa 5.00. Kerrankin sain nukuttua hyvin ja heräsin juuri sopivasti 3.58 itsekseni täynnä energiaa. Aamupalaksi tuttua ja turvallista puuroa, mehukeittoa, öljyä ja raejuustoa. Mukaan pakkasin 8 kpl Valion profeel-juomia koska niihin vatsani on tottunut, vesipullo missä hunajaa, merisuolaa ja beta-alaniiniä. Toinen pullo missä bcaa, lisäksi Fastin boom-shotteja  ja treenin jälkeen pussi suolattuja pähkinöitä. Polar päälle ja kohti salia. Sielä mä juoksin kännisten ihmisten ohi jotka jonottivat taksiaan ja mietin, että onhan tää ny paljon parempi vaihtoehto kun et oisin hukuttanut itteni viinaan.

Salilla pikaset venyttelyt ja matolle. Vesi/hunaja/suola-pullo oli jatkuvasti saatavilla ja muut sivummalla. Juoksumatto päätti koska pidetään tauko, (sammui aina 99 min. Välein) ja silloin kävin juomassa profeelin ja tarvittaessa boomin. Roikuin myös muutaman sekunnin tangossa että kroppa vähän venyisi. Musiikit korvilla juoksu meni todella nopeasti ja helposti 75 km asti. Aina kun piti koittaa hidastaa intoani juosta kuuntelin rauhallisempaa musiikkia, ja taas jos tahti hidastui laitoin energisempää fiilistä nostavaa musiikkia. Uppouduin vaan musiikkiin, suljin kaiken ympäriltäni pois ja juoksin. Se oli helppoa! Jopa liian helppoa.

Sit alko tökkiä vähän. Tauot tuli pidettyä todella vaihtelevasti noin tunnin välein ja vauhtiakin joutui jo laskemaan. Ensimmäiset rakothan jalkoihin tuli jo siinä klo 8 aikaan, mutta niiden kipu unohtui lopulta. Silloin kun ensimmäiset alkoivat vaivata tuntui kyllä hetken todella epätoivoiselta. Tähänkö se jäisi, johki hiton rakkoihin. Noloo..Ei käy! Siirsin vain ajatuksen kivusta muuhun. Nilkkakivut 75 km jälkeen helpotti vähän kun hidasti vauhtia. Välillä pisti kylkeen, rintaan, selkään mutta hierojana osasin etsiä aina kohdan/lihaksen ja venytin sen nopeaan siinä juostessa ja kipu helpotti. Lopulta 90 km kohdalla alkoi taas tuntua helpommalta, niin vähän enään jäljellä. Missään vaiheessa ei kuitenkaan käynyt edes mielessä että lopettaisin, en ole luovuttaja tyyppiä kun urheilusta on kyse. Mitä ne pari kaveriaki olis sanonu jotka tiesi et tän teen jos en jaksaisikaan? Heidän kommentit kullessaan ideastani oli… ”Kai sä vedät salitreenin siihe päälle sit vie?” Ja ”Älä ny hulluja puhu!”

Sit hetkessä se homma oli tehty. Oloni oli yllättynyt, positiivinen mutta tyhjä. Kävelin kotiin katsomaan vaurioita, ihmeen vähän rakkoja oli. Sitten alkoi särky kaikissa nivelissä, kylmäsin jalkojani että särky helpottaisi, ei auttanut mikään. Liike sattui, paikalla olo sattui. Lisäksi olin aivan jäässä vaikka monta peittoo päällä, alilämpöä ja syke pysyi melko korkealla. Oksetti, huimasi ja olisin halunnut vain nukahtaa. Lopulta uni tuli.

Torstai aamuna kun heräsin leposyke oli 50 tienoilla, ihan ok. Aikaisemmin oli ollut 42 pintaan. Kipua ei ollut kuin rakoissa ja vähän oikeassa penikassa. Vein lapsen tarhaan ja lähdin kaupoille, lähinnä ostamaan laastareita rakkoihin. Olo oli todella outo, ihan kun olisin ollut näkymätön, tyhjä ja tein outoja ostoksiakin kuten korvakorut. En ollut käyttänyt vuosiin sellaisia. Sitten menin ystävän kanssa pitsalle kun ruoka ei todellakaan maistunut ja tiesin että nyt on vaan pakko syödä. Siinä vähän piristyi jo mutta palatessani kotiin alkoi taas ahdistaa. Se tunne oli jotain erilaista, todella outoa, tyhjää, kun mikään ei enää tuntuisi miltää. Voisiko maratoni tuntua enää miltään? mikään tunnin juoksu tai mikään treeni, mitä seuraavaksi? Todella sekavia ajatuksia, surullinen olo ja itketti. En edes tiennyt mikä itketti.

Menin salille ja eka ihminen jonka nään vastaanotossa huutaa nauraen ”Hiton puupää!” ja alkaa kyselemään. Häneltä oli joku ultrajuoksijakin kyselly et kuka se likka oikeen on joka täällä juoksi 100 km. Facebook ja insta oli täynnä kehuja ja yllättyneitä kommentteja. Toki seassa ne perinteiset kommentitkin että ”Sä olet kyllä hullu!”. Mut oon mielestäni sillei sopivasti hullu! Tylsää olla tavallinen. Ilo löytyi muiden ihmisten reaktioiden kautta taas itseenikin. Hyvin olin hukuttanut sen negatiivisuuden siitä pois, kaikki näki vaan mielettömän suorituksen. Kuitenkin sisälläni tiesin että tässä oltiin jo syvällä, en antanut sen häiritä kunnes helmikuussa into juoksuun katosi lopullisesti. 100 kilometrin takia se into oli alkanut hiipua jo pikku hiljaa. Ennen juoksin helposti 100km/vk, siihen päälle hyötyliikunta kun ei ole autoa, ja salitreenit. Välipäiviähän en pitänyt.

Kului muutama kuukausi, palasin siihen hetkeen fysioterapeutin ihmetellessäni kuinka mulla täytyy olla kova kipukynnys. Ne jotka mut tuntee niin tietää että ei todellakaan ole, päinvastoin. Sit yht’äkkiä tajusin ja muistin että hitto, sehän oikeesti sattui ihan sikana loppussa. Se kipu oli jossain vaiheessa ihan älytön, mutta jotenkin sain sen sillä hetkellä vain suljettua pois. En vieläkään ole varma miten siinä onnistuin. Todennäköisesti kropan suojamekanismit ovat menneet niin hyvin päälle, että en oo niitä tajunnut sillä hetkellä. Oon vaan miettiny eteenpäin eteenpäin…. Olis mielenkiintoista päästä siihen hetkeen takaisin ja tunnustella sitä kipua, että kuinka paha se oikeasti oli. Olinko vain tottunut siihen pikkuhiljaa siinä juostessa? En tiedä, mutta silloin sitä en huomannut niin kuin jälkeenpäin. Pelottavaa kuinka paljon kipua voikaan sulkea pois halutessaan.

Helmikuussa 2018 myönsin itselleni vihdoin addiktioni liikuntaan ja ostin Eevi Minkkisen kirjan ”Ole itsellesi armollinen” ja romahdin ihan täysin kun luin sen. Kirja osui niin lähelle, liian lähelle. Mutta samalla se myös helpotti, aloin ymmärtää mitä addiktiot ovat. Addiktiothan ovat pakokeino, selviytymiskeino jotain vaikeaa vastaan, suojamekanismi. Addiktioni on joskus pelastanu mut, auttanut mut sen paskan ohi mitä en ole ollut valmis kohtaamaan. Nyt piti vain selvittää mitä juoksin oikeasti karkuun jatkuvasti. Nyt tiedän.

Mä olen helposti addiktoituva ja voin vaihtaa addiktioni lennossa toiseen. Olen kuitenkin onneksi luopunut aina huonoiksi koetuista addiktioistani ja korvannut ne turvallisemmilla. Addiktoitua voi mihin vain, alkoholi ja huumeet tulee kaikille ekana mieleen. Mutta myös työhön, treenaamiseen, seksiin, ruokaan tai vaikka rahaan voi addiktoitua. Addiktio syntyy kun olomme helpottaa ja kehomme alkaa huomata sen tapahtuvan tietyn toiminnan avulla. Addiktiot muuttavat aivojemme toimintaa ja hormoonitasapainoa. Lisäksi alttius addiktoitumiselle on myös geneettinen. Monilla on addiktioita muttemme edes huomaa niitä harmittomia. Haemme addiktiosta yleensä joko rauhottumista tai kiihdykettä, mikä sotkee luontaista hormoonitasapainoa ja siksi tarvitsemme aina vain isompia annoksia. Kukaan ei addiktoidu tyhmyyttään. Itse addiktoiduin pahiten musiikkiin ja juoksuun. Sitä ennenkin elämä on ollut erilaisia addiktioita täynnä. Lopulta juoksussa ei riittänyt mikään määrä, se ei tuntunutkaan enää hyvältä ja koitin päästä addiktiosta eroon. Kävelin ja suppailin koko 2018 kesän. Ja lopulta nekin meni yli, kävelyä 50 km ja suppailua 6,5h. Aiva! Sitten taas oli myönnettävä että addiktio oli jälleen vain muuttanut muotoaan.

Nyt kiinnostaisi kokeilla miltä tuntuu juosta 100 km ilman murheita. Onnistuisinko? Olisiko se erilaista? Se taitaa kuitenkin jäädä ikuiseksi arvoitukseksi. Ei siksi ettenkö vielä juoksisi 100 km, vaan siksi että en juokse 100 km enää ilman treenaamista siihen. Nyt kun olo on parempi, elämä on aika kohdillaan niin ymmärtää kuinka paha olo mulla on tarvinnut olla että siihen lähdin.

Rauhallista Itsenäisyyspäivää Kaikille!

Teksti: Tiia Kuokkanen
Kuvat: Jarkko Salonen

Back To Top