Yleinen

”Tyytyväisyys tappaa kehityksen” vai sittenkin jokin muu?

”Positiivinen palaute ei kehitä”, ”tyytyväisyys tappaa kehityksen” ja mitä näitä nyt on. Ennen itsekin näitä heitin ilmaan. Ilman että olin edes pohtinut asiaa syvemmin. Nyt olen! Negatiivinen palaute tietty potkii aika hyvin eteenpäin, mutta vaativalle ihmiselle jatkuva negatiivisuus voi koitua myös haitaksi. Lopulta negatiivisuus ja vaativuus voi kääntyä sua vastaan niin voimakkaasti että itsevarmastakin voi tulla todella epävarma. Silloin myös alisuorittaminen astuu kehiin.

Nykyään tähän asiaan pitäisi kiinnittää vielä enemmän huomiota. On yleisempää että jo pienenä alotetaan joku laji, treenataan lujaa ja tavoitteellisesti. Ethän sä pääse huipulle jos et aloita jo nuorena. Meidän Pekka sitä ja tätä… Pitää jo lapsena olla joku ja mielellään tietty vie paras. Jo nuorilla on paljon paineita, stressiä ja jopa ylikuntoa. Ei välttämättä huomioida riittävästi sen nuoren palautumista, ja muita stressitekijöitä. Matkalla kohti sitä jotain, pitäisi myös muistaa lapsen muu elämä, sosiaaliset paineet, koulunkäynti. Ihan vaan varmuuden vuoksi, jos se Pekka ei sit lähekkään maailmalle pelaan jääkiekkoa koska polvi menee paskaksi. Muistetaan välillä myös kysyä lapselta niistä asioista ja kehua hyvistä suorituksista. Ennen kaikkea muistetaan että lapset on lapsia.

Mulla ne muut asiat vähän unohtui, kaikki tapahtui niin äkkiä ja huomaamatta. Kavereita oli ja koulukin meni ok, niin se ei varmaan näkynyt ulospäin niin hyvin musta. Enhän mä halunnu edes alunperin kilpailla, mutta hetkessä elinkin vaativassa ympäristössä kilpatallilla missä oli vain aikuisia. Kaikki treenas tosissaan ja täysillä. Kaikki mitä tein ja jätin tekemättä johtui ratsastuksesta. Jätin siis ihan hemmetisti tekemättä. Kaikki päivät mä vaan ratsastin, tähtäsin johonkin. En käynyt enää mökillä, juhannuksenakin oli aina kisat. En ole ikinä tehny myöskään kesätöitä, koska mä kisasin kesät ympäri Suomea. 12 vuotiaana hyppäsin ekat kansalliset, 13 vuotiaana meillä oli jo 3 hevosta. Muhun laitettiin paljon aikaa ja rahaa, se oli varmasti myös pois muilta perheen lapsilta. Musta tuntu usein siltä että pikkuveli vihas mua. Se toi lisää paineita, pakko onnistua ettei se kaikki ollu turhaa mitä muhun panostettiin. Tarkistin asian hetki sitten, ei se kuulemma vihannutkaan mua. Tänks!

Kavereita oli paljon, koska olen todella sosiaalinen, mutta ei ne tienny kukaan mitä sie mun päässä tapahtui. Näin kavereita vaan koulussa, koska lähdin suoraan koulusta aina treenaan jokaisena päivänä. Keskityin vaan siihen kuinka olisin parempi ratsastaan, kun kaverit mietti meikkaamista, muotia, poikia yms. En myöskään nähnyt kavereita lomilla tai vapaa-aikana. Lopulta aloin olla ratsastusksessa ihan hyvä. Suljin ympäriltäni kaiken ”turhan” pois ja kehityin vauhdilla. Viimeisenä kilpailukautenani en tullut kertaakaan ilman sijoitusta kotiin. Aina lähdettiin hakemaan voittoa. Koulunkäynti oli vaan asia mikä piti hoitaa, mut siekin mä mietin vaan ratsastusta, hevosten viikko-ohjelmia, kilpailuja, kuinka voisin olla vieläkin perempi. Lukioon menin vain koska kai sitä jotain pitää tehdä, ennen kuin lähtee maailmalle ratsastaan. Ai lähtikö jo tässä kohtaa vähän lapasesta? Ehkä hieman! Olisin sinne kuitenkin päässyt aikoinaan.

Elin lapsuuden siis todella vaativassa kuplassa jonka olin itselleni rakentanut jotta voisin olla paras. Ratsastus on raaka laji. Verta, hikeä ja kyyneleitä jatkuvasti.  Kilpahevosilla on kilpahevosten luonteet ja se on välillä kaukana hauskasta harrastamisesta. Se oli rankkaa aikaa mutta myös samalla todella palkitsevaa. Se kuitenkin myös muutti mua, musta tuli todella vaativa itselleni.

Vaativuudesta on paljon hyötyä mutta niin kuin kaikessa liika on liikaa. Lopulta vaativuus kääntyi mua vastaan todella rajusti. Näin kaikessa tekemisessäni vain heikkouteni, virheeni ja päässäni ne heikkoudet kasvoi lopulta niin suuriksi että usko itseeni katosi. Nyt kun tajusin tämän aloin keskittyä treenaamisessa negatiivisiin asioihin erilailla. Ennen negatiivinen ajatus päässäni muuttui itseni mollaamiseksi ja et taas mä epäonnistuin, etten pysty tähän. Onko se sitten ihme ettei se rauta sieltä noussut.

Nyt aloin pohtia asiaa syvemmin, ja etsin syyn siihen miksi se negatiivinen ajatus tulee. Millä korjaan sen virheen/ahdistuksen siitä pois jolloin voin taas suorittaa paremmin. Olen treenannut koko ikäni eri lajeja niin tunnen kroppani aika hyvin jo, joten löydän hetkessä ne asiat kun vaan keskityn niihin kunnolla. Kun poistin treeneistä sen negatiiviisuuden itseäni kohtaan ja korjasin muutkin asiat negatiivisen tunteen tullessa, alkoi kehitystä tapahtua hetkessä. Alisuorittaminen loppui seinään, rentous ja positiivinen mieli toi joihinkin liikkeisiin suorilta jopa 20 kg lisää painoa. Itsevarmuus löytyi taas!

Alisuorittamisesta mulle on hoettu aina. Lapsena muistan valmentajien huomanneen myös sen, että jos tehtävä on liian helppo en jaksa siihen keskittyä riittävästi ja alisuoritan. Hyvä esimerkki itseeni uskomisesta nyt aikuisena on se kun päätin vuosi sitten itsenäisyyspäivänä juosta 100 km, teemalla Suomi 100 v. En ollut juossut aikaisemmin kuin 21 km pari kertaa. Kun tehtävä kuulosti kaikkien muiden mielestä mahdottomalta keskityin siihen paremmin ja juoksin sen aikaan 11:02:22. Itse olin kuvitellut juoksevani sen 15 tuntiin. 4 tunnin ero, siinä näkyy melko selkeästi se kuinka vähän taas uskoin itseeni. Parasta tässä kaikessa on se kuinka tämän asian tajuaminen on helpottanut muutakin elämääni eikä vain treenaamista.

Teksti: Tiia Kuokkanen
Kuvat: Pilvi Pekkola

Back To Top