Yleinen

Blogi! Miten tähän tultiin ja mitä on tulossa?

Hei kaikki, olen 29 vuotias äiti Hämeenlinnasta. Yksi meistä, en sen enempää tai vähempää. Kiinnostuin bloggaamisesta jo pari vuotta sitten. Jonkinlaista tsemppaavaa treeniblogia mietin silloin. Olis ollut hienoa saada ihmisiä liikkumaan, auttaa heitä löytämään se oma juttunsa liikunnan parissa. Nyt kun olen urheiluhieroja pääsen tekemään sitä vähän työssäni. Iteltä into ei lopu kesken kun treenaamisesta puhutaan, ennemminkin koitan tässä himmata vähän menoani, että voin keskittyä yhteen lajiin täysillä.

Olen 10 vuotiaasta asti treenannut päivittäin tavoitteellisesti, kisannut viikonloput esteratsastusta. Koulukaverit muistaa varmasti, kuinka kouluvihot täyttyi hevosten viikko-ohjelmista ja kilpailukalentereista. Jotenkin se koulukin meni siinä sivussa läpi. Älkää siis odottako liikoja kirjoutustaidoistani.

Ratsastus vaihtui lapsen myötä juoksuun ja spinningiin 2013. Kun kerroin ystävälleni blogisuunnitelmistani hän kehoitti mua lataamaan instagramin. Ihan vaan että tiedän mitä on ees some ennen kuin alan blogia kirjoittamaan. Aikaa blogille ei löytynyt, ensin oli ero, sitten koulu, jonka jälkeen yritys piti saada alkuun.

Jo vuosi sitten blogin aihe oli päässäni muuttunut rajusti, osittain oman terveyteni myötä, ja osittain somen myötä. Siksi varmaan aloittaminenkin venyi,  hyvä niin. Edelleen treenaamisesta täällä puhutaan, mutta hypätäänkin välillä vähän syvemmälle asiaan. Otetan myös huomioon ne treenaamisen varjopuolet, mahdolliset addiktiot ja pohditaan miksi jotain oikeasti tehdään. En myöskään koe vielä olevani oikea henkilö kertomaan miten kuuluu treenata. Ja netti on kyllä treeniohjeita täynnä ilman minuakin.

Mitä se some nyt sitten oli mun mielestä kun siihen maailmaan hyppäsin. Noh, ihmisten täydellistä elämää. Nykyään on niin helppo olla #happy #lovemylife. Mutta kuka nyt itkiessään ekana miettisikään et hei, kuva instaan #enitenvituttaakaikki. Ja niin huomaamattamme profiili on täynnä #pelkkäälovee jolloin kaikilla meillä menee vaan hemmetin hyvin. Kukaan ei enää kysy et miten oikeesti menee? Me vaan luotetaan et juu hengissä se on ja kaikki on hyvin ku päivitykset on #yhtähymyä.

Seuraavaks tulee vaihe että alat seurata jotain tuntemattomia ihmisiä ympäri maailmaa. Ihan vaan koska niillä on niin mahtava elämä. Tällä tarkoitan mahtavaa profiilia somessa. Vertaamme huomaamattamme itseämme heihin. Ennen vertasimme elämäämme vain kylän ihmisiin, ei ollut facebookia, instaa ja mitä näit nyt ees on. Nyt vaatimattomasti vertaamme itseämme koko maailmaan huomaamattamme. Kaiken huippu on vielä se, että vertaamme itseämme kuviin joita on muokattu. Jännää ettemme ole enää niin tyytyväisiä itseemme, eikö? Onneksi en ole elänyt someaikaa nuorena jolloin ei ymmärtänyt asioita niin kuin nyt vanhempana. Olen aika kunnianhimoinen ja pyrin aina olemaan paras siinä mitä teenkin. No en nyt sentään ihan kaikessa, esimerkiksi siivoukseen en ole saanut siirrettyä tätä asiaa, luojan kiitos.

Työni ja kokemusteni takia olen alkanut kiinnittää enemmän huomiota myös siihen henkiseen hyvinvointiin, että asiat tehdään järkevästi ja oikeista syistä. Juttelen paljon ihmisten kanssa terveydestä, liikunnasta, ruokavaliosta mutta myös siitä levosta ja hyvästä olosta. Kun ite uskaltaa vähän avata omia ajatuksiaan, niin muutkin uskaltavat niistä puhua. On myös helpompaa huomata muista ihmisistä tiettyjä asioita, kun niitä on vähän itsekin kokenut.

Ongelmia on ollut paljon, ja olen elämässäni juossut 12 vuotta niitä karkuun eri keinoin. Kerran juoksin ihan kirjaimellisesti 100 km koska vitutti. Kyllä, vitutti paljon! Nyt kun ongelmia on alkanut huomata ja etenkin hyväksyä, voi niitä alkaa myös korjata. Se ei todellakaan ole helppoa. Mutta toivon että voin jotakuta muutakin auttaa kirjoittamalla matkastani #kohtiparempaaelämää.

Miksi ongelmista sitten on niin vaikea puhua? Eikö niitä halua hyväksyä? Eikö me kestetä olla heikkoja? Mikä siitä tekee niin vaikeaa? Kaikki kuitenkin tietävät ettei kukaan ole täydellinen. Meillä kaikilla on niitä epäonnistumisia ja vaikeita asioita. Niitä on takana ja todennäköisesti myös edessä. Itse oon tykänny kerätä jo nuorena ne kaikki. Ongelmia ja epäonnistumisia hävetään, jopa niin paljon että apua ei haeta. Niin paljon, että asiat etenevät liian pitkälle. Sieltä ei enään nousta noin vain. Itse tein samaa, mutta nykyään oon ylpeä että kaikista niistä ongelmista selvisin ja nyt uskallan myös puhua. Ei se ikinä helppoa tietenkään ole.

Onneksi opin puhumaan 20 vuotiaana edes vähän, enkä pitänyt kaikkia asioita sisälläni ja kärsinyt yksin. Silti parannettavaa oli vielä todella paljon. Helposti suojelemme myös muita olemalla hiljaa. Ettei nyt ainakaan muut pahota mieltään mun takia. Ite ainakin mietin muiden murheita paljon. Siksi se vaikuttaa paljon omaankin elämään jos ystävällä murheita. Ja mietin että olenko hirveän raskas ystävä, olisko muilla helpompaa ilman mua. On myös helpompi olla vahva ja unohtaa kaikki ikävä kun läheiset eivät tiedä. Suojata itseään niiltä tilanteilta kun läheinen katsoo sua roska silmässä. Silloin suojamuuria on vaikea pitää yllä ja se romahtaa. Itkeminen on raskasta, ei sitä aina jaksa. Tästä syystä oon kadonnut monen elämästä.

Oikeasti läheisesi haluaisi varmasti kuulla jos sinulla on murheita. Kaikesta pitäisi voida puhua rakkaille ihmisille. Tiedän myös sen kokemuksesta että kaikki eivät kuitenkaan voi, uskalla. Vastaannotto ei olekkaan se mitä sen kuuluisi olla vaan se hyökkääkin vasten kasvoja. Uskalla puhua sitten edes tuntemattomalle, se voi usein olla helpompaakin.

Tämä blogi tulee sisältämään paljon myös menneisyyttäni ja sitä mitä siitä seurasi. Kuinka olisi voitu tehdä asiat ehkä toisin. Kuinka olisi saatu tilanne hallintaan jo aikaisemmin. Mikä on tilanne nyt? Sanoisin 7/10. Eli ihan jees! Eli ei nyt ihan masentelemaan kuitenkaan aleta täällä blogissa.  On hyvä muutenkin ottaa vähän huumoria mukaan  vaikeisiin asioihin, niin ne ei tunnu niin raskailta.

Arkeeni kuuluu treeniä päivittäin, ja nautin siitä. Teen työtä jota rakastan mahtavien asiakkaiden kanssa. Kotiamme rempataan mieleisekseni ja voin opetella sen jälkeen vihdoin olemaan kotona tekemättä mitään. Oppia nauttimaan arjesta rakkaan tyttäreni kanssa. Opetella kodin, yrittäjyyden, treenin ja levon tasapainoa. Opetella nauttimaan pienistä asioista, kuitenkin matkalla kohti suuria!

 

 

Tiia Kuokkanen

Kuvat: Pilvi Pekkola

Back To Top